Eileen tuli isännälle taas Valitut Palat. Emmä oo kovan useen sen havaannu sitä lukevan, minä sitä oon lukenu kersasta asti. Nauraa tihuuttanu veret silimis Työn iloa-palstaa lukiesnani taikka itkeny litimärkä nästyyki kouras syräntä särkeviä elämänkohtaloota.

Ny siinä oli amerikkalaasesta flikasta, Danista. Sen äitee oli pitäny sitä vaatehuaneen kokooses pimiäs, torakoota kihisevas kämpäs seittemän vanhaksi. Sen tukka oli mustanansa täitä, luut törröttäny, ei se ollu osannu puhua eikä eres kattua kohti. Soli maannu siälä alasti, pelekkä täysinäänen vaippa päällä, homeesella patjalla, ku poliisi ja lastensuajeluviranomaaset oli tullehet paikalle. Vuanna 2007.

Tiätenki flikka huastahanotettihi. Aivot tutkittihi, ja mitää vikaa ei löytyny. Diaknoosi oli ympäristöperäänen autismi. Lääkittihi ja ruakittihi ja koitettihi opettaa ihimiseksi. Antaa sille rakkautta ja hellyyttä, mitä oli ollu koko ikänsä vailla. Mutta laitoshoiros ei millään saa sitä "lapsuutta", mitä kukin tarttoo. Kotoelämää. Perhestä.

Ny Danilla on perhe. Isä ja äiti, vuatta vanhee veikkoo, ja muutama aikuunenki veikkoo. Enää ei tuu raivokohtauksia päivittään, ny Dani osaa syärä ja käyrä potalla ja kuvas se hymyyli niin koriasti, ku oli saanu hampurilaaspaikas hyvää syäräksensä. Antaa ottaa ittensä sylihi ja halia.

Ei ne ollu meinannu aroptoora vammaasta flikkaa. Niillä oli ollu lasta kattellesnansa meininki, notta sellaanen normaali, osaa pukia itte, o sisäsiisti ja niin poispäin. Ja sitte ne rakastuu niin kaltoonkohoreltuhu lapsehe, notta kaikki elämän avaamet on siltä hukas.

Olisko musta siihen? Musta, joka itte saa raivaria harva se päivä, ihan suht normaalien kersaan kans?

Irakin soran aikoohin siältä oli jostaki lastenkorista löytyny kolomattakymmentä vammaasta poikaa. Samas tilas ku tua flikka silloon ku se löyttihi. Henkilökunnan tiloos olis ollu ruakaa ruakkia vaikka komppania, lääkärit ja hoitajat oli luikkinu tiähensä, ku sotilahat tuli. Molsin silloon halunnu hakia koko lapsilauman tänne meille. Olis ne mahtunu, sopu sijaa antaa.

Mitähän niille kuuluu?

Mun syrän on aika piäni, vaikka siinä onkin aina tilapäästä laajentumaa havaattavis. Sylvi Kekkonen oli sanonu, notta piäni on se äirinrakkauren määrä, joka käsittää vaan omat tenavat. Moon vähä sellaanen, arkitorellisuures. Ja se on mun suuri häpiä. Mä valtavasti ihaalen tyäkaveriani, joka sanoo kerta, notta kun hän oli tullu töistä kotia, oli seittemän kertaa ovi sen jälkihi käyny, eikä viälä ykskään vintille kavunnu tenava ollu oma. Ja silti sillä on ittelläki niitä nelijä.

Entä se vammaasuus. Olisko se ny nii kauhiaa? "Niin paljo on Jumala sua rakastanu, että antoo sulle vammaasen lapsen" sanoi joku vammaasen lapsen äirille.

Täysin epälookista. Mutta mä tajuan sen. Mut Jumala on tiätenki nähäny, notta ei mus oo kyllä palijo rakkautta.