Se tuli siihen käsipäivää, viaras miäs, notta oot näköjään viälä likkanimellä! Terve vaan, kuuntelinkin notta ompa tuttu ääni!

Juteltihin siinä niitä näitä, asuunpaikoosta ja lenkkeelyystä kototaloon lähettyvillä, tekemisistä ja kuntaliitoksista, ja koko aijan mä miätiin, että tuttu ääni, mutta kuka hitto tua on?! Lopuuksi siinä läheteltihin toistemma joukos terveesiä tutuulle pualin ja toisin, ja mä ajattelin, että no KELTÄHÄN mä ny sitte sanon! Enkä juljennu kysyä.

Kotona ettiin kouluaikaaset alpuumit eteheni ja plarasin. No, ei se ainakaan mun luakalta ollu, onneksi en kysyny, notta onko se luakkakokouksehen tulos. Piäntä vinkkiä antoo se, kun se kyseli mun siskoosta, että mitäs sille. No siskoon luakalta löytyy poika, joka oli koko leikkikoulun ja ala-asteen ihastunu siihen. Ja se asuu saman kylätiän varres, toises pääs.

Olisko siitä pullukasta poijasta voinu tulla nuan laiha ja pitkä miäs?

Oon nyt sitte Jukalta sanonu terfyysiä muutamalle petterinmäen ala-asteelaaselle 70-luvulta. Tottapa se ny oikeen meni.