Moon ny tän viikon menny tukka putkella koron ja tyämaan väliä. Koitin ottaa oikee kuntoolun kannalta ja menin keskiviikkona polokupyärällä päivätöihin.

Paluumatkalla koulun kohoralla oli lumipaakku. En havaannu sitä, ku kattoon, notta tulookaha Iso-O:n poika potkurillansa alle jos ei se saa pirättämähä. Sai se, mutta mun takapyärä poukkas aika korkialle.

Parin tunnin päästä tein lähtyä illaksi töihin. Autolla. Mutta kännykkää ei näkyny mihnään. Kattelin kauppakassini läpi, molin miälestäni laittanu sen siihen päällimmääseksi, ku fillaroottin kotia. Soitin koittaa siihen lankapuhelimella, ei mihnään pränäänny. Mä ajoon töihin nii hitahasti ja kattellen tiänviäriä, notta varmaha meirän Volovon luultihi olevan jollaki laihnas. Se ku yleensä menöö tuala kylällä ripa erellä n. 1,5Xsuurin sallittu nopeus...

Tyämaalta soitin tyäpuhelimella omahani. Linija aukes! Taustalta kuuluu kersaan ääniä, mutta kukaa ei mulle vastannu, vaikka mä huikiin sinne, notta onko joku löynny mun puhelimeni. Mulla rupes käämit lämpeemähä uhkaavasti; kuka ryäkäles on keherannu nyysiä mun armaha puhelimeni! Laitoon sinne tekstiviästin, notta palakkio orottaa palauttajaa. Sitte soitin asiakaspalaveluhu (mikä muute Eliisan kysees olles vastas uskomattoman äkkiää!!) ja pistin puhelimeni säppihi!

Siinä hyllyjä täyttäesnäni tein surutyätä iäksi karottamani puhelimen muistolle, ja ihimettelin, notta kuinka mä taas saan keräältyä kaikkien puhelinnumerot ja sitte ne kalenteritiarot, jokka mullon kaikki kännykäs! Salaa surin sitäki, notten saa hyysikäs istuesnani pelata pasianssia...

Ruakapaussilla pomo tuli sanomaha, notta tuala olis jollaki sulle asiaa. Mä koitin niäleskellä kepappini ja pyhkiä suupiäleni, ennenkä meen... Muttei siälä mitää ihimisiä tullukkaa, noli vaa O`Malley ja Vihtori. Ja Mun Kännykkä!

Soli löytyny siältä Pikku-O:n kohoralla ollehen lumipaakun tiätämiltä, joku tenaviansa parkista hakenu ihiminen sen oli löytäny ja viäny Vihtorin opettajalle. Opettaja oli kattonu, notta taustakuvas oli O`Malley, Vihtori ja Einari, ja viäny Vihtorille. Vihtorin repus soli sitte prinaannu aikansa, ja jokku likat sen oli auaassu, mutteivät ollehet tohtinehet siihe mitää sanua.

Isoo kiitos armahan kännyni löytäjällen ja opettajalle, joka tunnisti meirän äijäpoppoon kaks vuatta sitte isäänpäivän aamuna otetusta kuvasta.

Viälä ku mä saisin sen auki sen liittymän. Mutta ei hätää, pasianssi toimii...