En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa . . .
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja turmiota,
olen hyppy vapauteen ja itseyteen . .
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja ripeä,
olen vesi, syvä mutta polviin saakka uskalias,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta.

Edith Södergran
 
Tua runo on kirjas, jota moon ny alakanu lukia. Sain sen laihnalle yhreltä sotakaverilta. Son ny voorostansa kentällä, etulinijas, tykinruakana. Soras, jota syäväksikin kuttuthan.

Kirja on Ilona Rauhalan Kokonaiseksi. Emmä mee vasta ku sivulla 39, on tuas viälä tuallaaset 150 jäljellä luettavaa. Painavaa asiaa.

En minä ole nainen. Minoon ihiminen. Kersana mä juaksin kesääsin pairata, ja ihimettelin, notta mitä niitä kikkiä ny nii pitää piilootella, jossei niitä eres oo. Molin inkkari ja länkkäri. Ihiminen. "olen neutri"

Kakstoistakesääsenä mun neutrius koki kolauksen uimamontulla. Se peto murskas mun oikeuren olla lapsi, hovipoika ja rohkea päätös. Naurava häive helakanpunaasta aurinkua hukkuu haisevahan krematorion nokipilvehen, joka pöllähti häpeesnänsä pakenevan pakettiauton pakoputkesta. Muutaman vuaren päästä mä olin neulonu ittelleni aluusverhat, pikkuhousut ja toppirintsikat, vaalian mintunkirjavasta trikoosta. Kun vastahantullu miäs yskääsi hämillänsä ja kääntyy niillä kantapäillänsä tulosuuntahansa, mä tajusin olevani ääliö, tahtomattani ja aikomattani kaikkien ahnaitten kalojen verkko.

Hyppy vapauteen ja itsenäisyyteen lässähti lukios, kun mä kerroon luakkakaveriilleni notta meillä on siinä sellaanen ihan ku kummitustaloo naapuris. Notta karteekit huiskuu ja joskus voi kuvitella näkevänsä tyhyjistä klasiista valon. Notta olis kiva mennä sinne koittaa yäksi, kuka tuloo mun kans. Yks poika, taikka no, nuari miäs jo silloon, sanoo jotta joo, mennähä! Seikkaalu silimisnänsä. Sitte ku mä innostuun jotta joo, mennähä, nii sen ilime muuttuu. "Joo, kyllä mä tuun sun kans sinne nukkumaha." Sille tuli se pilke silimäkulumaha. Se pilke. Mun olis teheny miäli motaasta. Se siitä seikkaalusta.

Pukkilansaarella mä menin tanssimaha yhyren poijan kans, vaan päästäkseni erohon siitä sen kaverista, jota mun piti koittaa pitää pystys tanssilaattialla. Se oli sattuman askel kohti turmiota. Ku lähärettihi kävelemähä porukalla kohti Kyröön keskustaa, mun piti käyttää kynsiä ja nyrkkiä päästäkseni kiältäytymähän sen lihan kaipuusta ja veren kuiskeesta, joka kohisi sen korvis. Lopuuksi tuli se jo pikkuusen selevinny ensimmäänen tanssittaja mulle apuuhin.

Siinoli susi ja lammas toistensa verhoos.

Ja niin erelleen.
 
*****


Olimma hiihtolomalla koko poppoo. Alakuviikko meni torkkues soffalla, keskiviikkona mä ryhristäyryyn ja varasin to-pe-yäksi Ikaalisten kylypylähotellista huanehen. Pakkasimma uikkarien lisäksi sisäpelikengät ja -verhat ja viäläpä sukset ja monokkin autoho. Ettei oo ainakaan värkiistä kiinni, notta mihkä sitä sopii innostua. No ne monot jäi vallan käyttämäti.

Olin perjantaina sitte uimas, ku miäsväki meni pelaamaha sulukapallua. Pukies ja sukies ittiäni siinä peilin ääres tulin tiatooseksi viäres ittiänsä sukivasta naisesta. Saattoo se olla pari vuatta mua nuaree, eneekin, mutta sen toisella pualen seisoo viälä nuaree naisenalaku. Olisko ollu viistoistakesäänen. Sukii ittiänsä samoolla liikkehillä ku se toinenkin, siinoli äitee ja tytär. Molemmat koreeta, pitkätukkaasia ja hoikkia. Hyvännäkööset farkut jalaas. Tytär: "Onko meillä joukos ne paremmat pinnit?" Äiti: "Eikös ne oo, katto tualta laukusta, onko ne hyviä?" "Joo nämä ne on" "No heitä pois sitte ne huanot, mitä sellaasia pitää joukos klapajamas" ne jutteli keskenänsä.

Ne jutteli hiuspinniistä. Ne laihnas toistensa pussiista meikkiä ja hiuslakkaa. Ja mä tajusin elämäni suuren menetyksen.

Mulla ei tuu ikinä olemahan äiti-tytär-suhretta. Mullon poikia. Ei ne jukolauta juttele mun kans meikiistä taikka pinniistä, varsinkaan, kun non tuallaasia enee niiku perinteesiä poikia. No Vihtori ny käyttää sentäs naamarasvaa, ku sillon samallaanen pintakuiva nahka ku mulla. Mutta yhtä suuri menetys mulla on ollu omas nuaruuresnani, ei mulloo ollu äiteetä, jonka kans jutella meikiistä taikka pinniistä, viistoistakesääsenä. Silloon äitee oli piänen poijan äitee, vain ja ainoastaan.

Äitee heittäytyy äireeksi, piänen poijan äireeksi. Se vei neutriuren huippuhunsa, ja yli. Se lihoo ja rupes toristelemahan notta lihavuus nimenomaan on naisellista, puheellansa muttei olemuksellansa. Se neuloo ittellensä jumalattoman suuren helletantun rumasta, hailuusesta, ohkaasesta pumpulista. Samasta kankahasta lerppuusen kukkahatun. Sillä oli yks hiano tanttu, tummansininen, johona oli hopianfärinen nauha kaula-aukkua kiärtämäs. Sitä se piti ristiääsis, häis ja hautajaasis. Rukoushuanehella se musta pualihames ja valakoonen paitapusero. Tarjoolijan asu. Palavelusväen asu. Neutriuren ylistyslaulu.

Maskuliinisuuden halveksuntaa. Mutta ei koskaan maljaa naisellisuuden kunniaksi.

O`Malley mua lohorutti, notta muutaman vuaren päästä meirän poijat tuaa mulle miniöötä, joittenka kans puhua meikiistä ja pinniistä. No onko se ny sitte sama?
******

Nii mitähä mä ny yritin sanua?