Ajelin kerta fillarilla kotiappäin töistä. Siinä matkan varrella näjin, ku tirpuunen lenteli kummasti kiappuen liki maata. Likemmäs päästyäni näjin, notta sehä yritti pöperööstä kiinni! Pöperöönen koitti päästä karkuhu, se meni littiäksi maata vasten ja sitte yhtäkkiä nousi lentoho ja taas koitti tirpuunen saara sen noukkahansa. Tais olla loppuviimeen pöperöösen viimmeenen lento, vaikka se kovasti koitti pistää vastaha.

Täs alakukesästä mä siirtelin katajapuskia tuas eteläpääryllä. Niiston jo ainaki toinen pilarikataja vissihi lopullisesti kuallu, ainaki se hapsottaa rumana ja ruskiana. Toises näytti olevan kovasti korian veheriääsiä kerkkiä.

Nii mutta silloo ku mä niitä siirtelin, siitähä mun piti. Tytti tuli ryteeköstä päin huikkien jotaki, en saanu selevää, ku silloli joku myyrä suus. Se eväs eli viälä, vikinä kuuluu melekee yhtä kovaa ku Tytin mökellys. Tytti laski myyrän musta metrin päähä kiveykselle ja rupes selostamaha. Mä olettaasin sen selostanehe, kuinka hän ensi oli lymys aikansa ja sitte sai sen myyrän jyvälle ja sitte hän heilutti hilijaa puatansa notta sai jaloolle hyvän ponnistuskuluman ja ...

Myyrä istuu sen noukan alla ja pui nyrkkiä, notta oo ny jukulauta trossaamatta, ei se ny nuan menny! Tytti tukkii sen suun kovakouraasesti tääkääsemällä tassulla päin näkyä. Hetkuusen myyrä otti lukua, ja Tytti jatkoo selostusta: "nii mihkä mä jäinkää... nii! Nii mä ponkaasin ja eikähä tua keriinny justihi alta pois ja päläpälä----" Siinä puluputtaesnansa se katteli miästä ympärillensä, eikä ollenkaa havaannu, notta myyrä hiippaali lähimmän katajan alle piiloho. Ku Tytti meinas nenällänsä viisata jotaki sitä myyrää, se hoksas, nottei se ookkaa siinä! Noh, hehe, se tuumas, mä haistan sut... ja haki sen takaasi etehensä kiveykselle. Ja jatkoo pulputustansa.

Myyräpä siinä kattoo taas tilaasuutensa tullehe. Se luikahti vähin äänin ensin kottikärryn pyärän takaa, sitte mun lapion takaa ja siihen monttuhu, johka mä lapiollani nojaalin. Se painautuu ihan littanaksi montun laitaa vaste, ja silimillänsä mua rukooli, notta älä pliiiiis sano mihnä moon!

Mä iskin sille silimää ja kuuntelin Tytin sepustusta kovasti kiinnostunehen näköösenä. Yhtäkkiä se hoksas, notta se myyrä on taas häipyny! Puluputus lakkas ku seinähä, se meni kattomaha ensi sen saman katajan alta, mistä se ensimmääsellä kerralla sen pois haki. "Ei ollu myyrä siälä, mihkä se ny kerkes..." Tytti näytti tuumaalevan ja meni takaasi kattoho sitä paikkaa, mihnä se myyrä oli ollu kanveesis. Se haisteli evähän reittiä kottikärryn pyärän kohoralle, mutta sitte siltä vainu petti. "Mihkä tottamaar se ny katos? Kerkeskö se muka takaasi ryteekköhönsä...?" se tuumas pyärittyänsä hetke ku se kuuluusa häjy haju nahkapöksyys. Se lähti kattoho takaasi mettästysmaillensa.

Sillä aikaa myyrä livahti mun tekemästäni montusta toisen katajan alle, syvälle, nii nottei sitä tosiaan eroottanu jos ei tiänny, mihnä son. Tytti tuli hukkareissultansa takaasi, haisteli vähin äänin kiveystä sen näköösenä, notta oonkaha mä nähäny unta, toinko mä koko elukkaa tähä? Ei voi yks myyrä karota ku hohtimet kaivoho! 

Iha selevästi sitä napotti, raakasti! "Mitä mä ny sen henkihi jätin, oonko mä ihan torvelo... vai oliko mulla eres sitä?" Se ei sanonu mulle enää sanaakaa, soli selevästi epäluuloonen. Se lähti lontimaha toisehe suuntaha.

Heti ku soli menny, mä menin katajalle ja sipajin sille myyrälle, että oos hilijaa, ny mä viän sut takaasi kotias... Otin sen käthen (piti vähä vetää, se harras vastaha...) ja kiikutin vaivihkaa sen takaasi lutakkoho. Perillä se ei kauaa meinaallu vaan samantiän katos heinikkoho.

Mä vaan oon joskus ajatellu, kuinka yleesmaallista son. Elämänhalu. Piänellä pöperöösellä ja myyrällä. Kissillä ja tirpuusella. Ihimisellä. Mikä ihiminen on päättämähä, mikä elukka saa elää, mikä kualla? Tai mikä lajikaveri.