Olimma saattelemas yhtä paappaa hauthan. Soli sitä viimmeestä ikäpolovia, josta joka kloppi joutuu sothan.

Lehteriillä paapan sukulaaslikat soitti koriasti viululla ja sellolla. Sotaveteraanikuaro lauloo ja Reserviupseerien ja Sotaveteraanien erustajat laski seppelhen. Viimmeesen kappalhen ensimmäästen sävelten hilijaa hyristes uruusta, mun kurkkua rupes kuristamaha. Itku puserti ittensä silimien nurkkiihin, kun kuaro rupes laulamhan Veteraanin iltahuutoa.

Ei tuas kuaros enää sotaveteraania ollu ku kaks. Toinen näistä on oikee virkku ja väläkky faari, viäläki kuulemma sillon perustamansa pajan nurkas oma soppi, mihnä se käy värkkäämäs. Veteraanit on kovasti vähenemähä päin, kuarolaasia korvathan nuaremmilla. Koskahan viimmeenen veteraani on laulamas Iltahuutua..

Näillä sorasta selevinnehillä on ollu jos jonkinlaasta elämänkohtalua, arvostuksen vaihtelusta puhumattakaan. Varmasti silti jokahinen on ollu kiitollinen siitä, että selevis hengis siitä aijasta.

Muutama vuasi sitten täälä pirettihin sankarihautajaaset. Sotaa ei ollu lähimaillakaan, mutta sankarivainajan maalliset jäännökset oli löyretty rajan pinnasta ja tuathin sitte kotokirkon multihin. Kovasti oli arkku piäni, vainajan siskoonpoika sen käsivarsillansa kantoo. Ei tästä tomumajasta palijo jää, ku se muutaman vuaskymmenen ajalehtaa sammalis.

Kunnianlaukausten saattelemana sekin piäni kirstu peiteltihin havuuhin. Miälesnäni mä kuulen kunnianlaukaukset jokahisen sota-aijan kokenehen hautajaasis.