"Tuuttako joukos Kuntsarille, ku mä meen kaupan akkaan kans syämähä?" Eivät lähtenehet, ku kuulivat, nottei tällä kertaa saisikkaa ranskalaasia ja nauravia nakkia. Joutuus syärä jouluruakia.

Puali tuntia aikaa, eikä mullollu niille laitettuna ruakaa. Kuariin perunat kattilhan, laitoon sualaa ja sipulijauhesta keitinvetehe, piänistin käristemakkaroota viärehe lautaselle. "Mä soitan sitte, ku perunaan pitääs mun miälestä olla pehemoosia, saatta sitte kaataa - varovasti, nottei kuuma liämi roisku! - makkarat sinne sekaha, antaa kiahahtaa... tiärättäkö te koska vesi kiahuu? Joo, just, silloo ku se kuplii. Ja sitte sammutatta hellan, verättä kattilan pois levyltä (EI pois hellalta, nottettä vahingos polta ittiännä!). Sitte saatta syärä, tuas on lautaset viäres."

Varmistin viälä ovelta, notta ohan kännykkä varmasti lähellä, ja ymmärrittähän te ny varmasti. Mä soitan, kuulittako, mä soitan sitte ku saatta kaataa ne makkarat sinne perunaan sekaha! "Joojoo, JOOJOO!" poijat vakuutti nenä tiatokoneen ruurus kiinni...

Ajoon kaupalle, otin Dännyn joukkoho, sitte hairasin Blondin kyyttihin kotuansa ja menimmä Kuntsarille, mihinä S. jo meitä ortteli. Hilikku kaulas lujasti, soli saanu kurkkunsa viikonloppuna kipiäksi. Menimmä syämähä jouluateriaa, tyänantajamma kustanti.

Pääsimmä pöytähä, nii mä ajattelin, notta ny ne perunat on varmaha pehemoosia. Soitin kotia Vihtorin kännykkähä, mutta se rupes heti huutamaha varattua. Usiemman kerran yritin, aina sama juttu. Sitte soitin lankapuhelimehe. Annoon soira. Soitin toisen kerran. Eivät vastannehet, unkkoot! Eivät osaa eres puhelimehe vastata, jukoliste!

Vai onkoha siälä tapahtunu jotaki...  Soitin O`Malleylle, notta mihinä meet, jos se olis keriinny käyrä kattomas. Oli turhan kaukana. Soitin viiren minuutin päästä taas ensin kännykkähä ja sitte lankapuhelimehe. Viimeen siältä vastattihi, sukunimi tuli nii äkkiää ja hilijaa, nottei viaras olsi saanu siitä mitää selevää.

"Mikset sä vastaa kännykkähäs, mikä siinon vikana!?" mä paasasin sinne häjynä. "Miksi minä, ei mulla oo kännykkää!" " Mitenkä nii, kuka soot?" "Einari!" (mä siis en tosiaankaan eroota kuus- ja kymmenvuatiasta poikaani toisistansa äänestä!) "Minä sanoon Vihtorille, notta vastaa, se on varmaha äitee, muttei se vastannu..." (Voi äitee!) "No kaatakaa ny ne makkarat sinne perunaan joukkoho nii saatta sitte syärä!" "joojoo"

Huhhuh, kaikki hyvin. Kuntsarin ruakaki oli hyvää, piti teherä toinenki kiarros ja sitte viälä helemipuurua jäläkiruaaksi ja päälle kaffit. Tunti siinä heilahti, ku me istuumma ja prunttasimma. Sitte lähärimmä lyllertämähä parkkipaikkaa kohoren.

Mun puhelin soi. Vihtori soitti: "Mun on näläkä, koska saa syärä?"

Voi taivahan talikynttilät... Ei tarvinnu poikaan palijo pureskella makkarasoppaansa.