Tiistaina Marika tuli mua aamusta hakemaha. Mentihi Seinäjoelle, Lakeutehe. Vai olikse Vaakuna, mä meen aina niis sekaasi. Meilloli kotiläksyt tehtyynä laukuus ja suuri epäälys, että tairethan astua pa---aan. Että päivästä tuloo tylsää istumista luennolla, kuunnellen jo parihin otteeshen opeteltua jaaritusta.

Moltihin menos SPR:n Turvapassi-koulutuksehe. Niinku eepeeltä parikytä muutaki, joka yksiköstä yks tai kaks.

Kokoussalis SPR:n Maija otti meiltä heti luulot pois kapiaasen ja rauhanturvaajan kokemuksen  rintaäänellä ja Irma höpäji siihen mallihin, että sai silmiänsä pyhkiä ku piti nii nauraa. Meille opetettihi, että onnettomuustilantees ei enää pulssia koitella, olletikaa kaulalta, kerta jos uhri hengittää, nii suurella torennäköösyyrellä sen syränki lyää. Ja ettei hengetöön tee tervehellä niskalla mitää, pää suaraha, että henki kulukoo!

Vanhasta elvytystahrista mä en muista, mutta ny este 30 painelua ja sitte 2 lyhyttä puhallusta. Ja kaikki vasta sitte, ku o varmistettu, ettei ittelle käy köppääsesti, jos se uhri onki vaikka pöllyys.

Sitte etehe lampsii koria nuarimiäs vaalianpunaanen paita päällä. Se ei ollu tällä kertaa ajanu sataa kilsaa ohitte, oli kuulemma tapana ja sen nimi oli Pekka. Soli vanhee konstaapeli, yllätys yllätys. Se jutteli meille hupaasehen tapahan turvallisuuresta ja puhejurosta (reellä). Että ku häiriötilanne tuloo, aina on aikaa varmistaa oma turvallisuus ja pitää koittaa vaikka vähä imarrella häirikkyä, se voi siitä vähä rauhaantua.

Pualiselle mentihi. Kuultihi päivän uutiset. Yks nuari eepeeläänen lähti itkien pois.

Kaikki oppimamma sai aivan uuren merkityksen.