Pistettihi oikee ykköset päälle ja ajettihi Vaasaha. Koukattihi siskoon kautta ja jätettihi poijat sen hoteeshin. Kiirus nostatti punaa poskille vähä turhanki paljo, ja autos havaattin, että puuteri oli menny hajalle laukus, paklaa ny sillä sitte vaan naamaas, siältähä oli pölähtää tummanruskia tanttu valakooseksi... Otti aivoho.

Viime yänä lujin kirjan loppuhu, kello oli kaks ku sain kannen kiinni. Eikä sitte meinannu tulla uni. Ny kyllä matkalla haukotutti.

Gogolin Muatokuvaa esitettihi Julia-salis, soli aika piäni. Kummasti sinnekin vaan mahtuu porukkaa. Osa oli ilimiselevästi poheemia, samettitakiis ja tennariis, ja puhuuvat keskenänsä asiantuntevasti teatteritaiteesta.

Taiteesta. Mä kattoon sitä näytelmää ymmärtääkseni, mitä näytelmäkirjaalija on tahtonu sanua. Se tais sanua, että taiteelija saatetaha ylistämällä alistaa. Sen luavuus ja lahjakkuus latistaa. Se oli hiano näytelmä. Lavastehet paljonpuhuvat. Ja näyttelijät osas asiansa.

Ja O`malley haukotteli viäres.

Siten minä käsitä, että onko aina lopuuksi pakko taputtaa? ja niin kauan, että ne varmasti tuloo kolome kertaa takaasi karteekien välistä, ne näyttelijät? Mun miälestä nuan puhutteleva näytelmä ja hianot näyttelijäsuaritukset ansaattis kunnioottavan hiljaasuuren...

Muttenhän mä ookkaan esiintyvä taiteelija. Mistä mä tiärän, vaikka ne tarttiskin sen muatokuvansa, joka tuloo aploorien muaros...