Leskimiäs, nelikymppinen, meni uusihi naimishi. Miähellä ittellä oli pari tenavaa, morsmaikullaki yks alakoululaanen.

Luulittako notta rupian vitsiä vääntämähä? Ehei, vuaskymmeniä myähemminkin tältä sillooselta alakoululaaselta kysellähä kylällä, notta kuinka se sun isäpuales ny nuan, notta akoottuu...

Kuinka kauan lesken olis pitäny orottaa? Niin kauan, notta siitä olis tullu kuiva ja kärttyynen faari, ottaa ittellensä hoitaja? Koittaa pärijätä kaharen mukulan kans päinsä, sukulaasmuarien ja -faarien avustuksella, ku ei sitä ny jyväjemmarit iha heti saa haltijaa kunnasta? No miksei, kyllähä jokku nii teköö. Kaikki kunnia heirän ratkaasuullensa, mutta tämä miäs teki toisin.

Pitääskö kersaan olla vastuus äireensä taikka isänsä rakkauselämästä? Eihä se ny varmaha ollu piänelle kersalle heleppua, muuttaa kauas pois kaverien tykyä. Hankkia omalla iloosella minällänsä palijo uusia kaveria, opetella elämhän uusioperhees.

Ku musta aika jättää, saa isäntä ettiä pikimmiten uuren kaverin. Jos se mun lähtöni kovan piankin tuloo, nii sitä nopiempaa, varooksi vois jo kattella vähä sopivia. Mä voisin sitte hyväksyä taikka hylijätä... Tiätenki, jos mä ny satun elää nii ku nettitesti väitti, viälä toiset 42 vuatta, nii mä jouran ittekki kattella sille uuren akan. Tuloopaha sitte ainaki hyvä.

Ja tällä puheella, siinä ei oo sitte kylän akoolla, eikä sen pualehe äijilläkää, lauteeraamista. Olletikkaa kersoolle.