Son kulukaa helemikuu. Lunta tuloo ilima sakiana maahan asti.

Tualon lutakos kolome tuijaa. Yhyren eres kasvoo pari vuatta koivu, son ny komia, ku ei soo saanu kevättalavella liikaa aurinkua. Siis se tuija, koivuhu otti sirppihalla viime keväänä. Toinen tuijaki o saanunna vähä havuja ympärillensä, se seisoo märijäs paikas, virtaavan lurun äärellä. Mutta kolomas, se joka seisoo sellaases kohoras, notta pitääs olla vähä niinku pohojaastuulta halakoomas, son sitte surkia! Pari metriä sillon kyllä pituutta, mutta rungon ympärillä ei oo ku nimeksi havuja, son sellaanen käsivarren vahavuunen ruippana!

Sillen pitääs viärä palttoota niskaha. Mutta mee ny trohonaamaha tuanne hankehe, ku poijakki sanoo, notta siälä o lunta heitä kulukuusihi asti. Eileen ne teki juntuja sinne naapurin poijan kans. Tupaha tulles niillä kiikkuu pairan helemoosta nyrkin kokoosia lumipalloja. Ku ei niitä paitoja passaa housuuhi tukkia... Kalsarikki oli polovihi asti märijät. Molemmiista suunnista.

Ala-astehella Petterinmäjellä me tehtihi Kissimoureen kans mettähä juntuja talavella. Tramppasimma sellaasen kenkäänlevyysen kiamuraasen junnun, välillä se meni ittensä kans ristihi, teki silimukkaa. Se kuluki kuusien juurelta, notta meki jouruttihi mennä krykys oksaan aluutte. Sitte me hajettihi Nikkarin Valte, yläluakkaan opettaja, sinne mettäretkellen. Sen isoot saappahat ei meinannu mahtua meirän piänten flikkaan kenkään tekemälle junnulle, se meinas kurviis aivan kaatua ja nauroo, notta kaikkehe hänkin joutuu.

Yläluakan erustalla oli kevättalavisin pyllymäki. Eihä se ny korkia ollu, ku lumet oli kasattu siihe multipenkille, nii ehkä pualitoista metriä. Mutta ku se oli jäärytetty nii siitä liukuu olojilla pehemustetuulla apulantasäkiillä melekee pualehe pihaha. Valte seuras opettajan asunnon klasista piippu suupiäles meirän melskaamista.

Pitkäkhän soli se latu alaluakan takana? Siäloli yks oikee mäkiki, mettästä pellolle ja siäloli vähä häjy kurvi lopuus... Mä muistaasin notta mä tapasin välitunnilla keriitä sen justihi ja justihi kiärtää. Vaikken mä muutoon mikää hiihtäjä ollukkaa. Kissimouree tapas nauraa mullen hiihtokisoos, ku ei mullollu mitää kiirusta, jos piti ruveta niistämähä kesken kisan.

Piänempänä suksittelimma vankkusuksilla, joskus kolomannella luakalla sain ensimmääset oikee siteelliset sukset ja niihi sopivat monot. Siniset Karhut. Sukset sirottihi matonkutehella knippuhu ja iltapäivällä nostimma taksin peräloosterihi.

Tuli ny vaan miälehe, ku aamulla tamusimma Einarin Vihtorilta perityt sukset, kapiat uurenkarhiat Karhut, vartavasiten tehtahas teheryyllä raksiloolla knippuhu, ja Avensiksen perälle. Einari meinas itte mennä pyärällä, mutta totes sitte, notta ku ei tiätä oltu viälä aurattu, että hän taitaa sitteki mennä kans autolla ja nostatti isällänsä pyärän suksien seuraksi sinne auton perälle.

Vihtorin luakan eileenaamuunen hiihtolenkki oli jouruttu perua, ku ei latua oltu auaastu. Jokhan non ny tänäpänä päässy hiihtämhän? Epäälen, ku tuata lunta tuloo. Aina vaan.