http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/noitalinna_huraa_pikkuveli_33598.html#media=33610

Pitkänä perjantaina, mukavan mökkeelyreissun jäläkeesenä iltana, äitee soitti.

Soli vaan seittemän vuatta mua vanhee, äiteen pikkuvelii. Enoomiäs. Sillä oli nuaruurenkotonsa kamarin komeron laattialla pari lootaa täynnä leekoja. Eihän sitä ny aikuusilla mitää leekoja ollu. Hätinä muavia oltu keksittykään silloon, ku mun äitee oli kersa. Käpylehemillä ja äireen tekoosilla mollamaijoolla soli leikkiny ja riirelly siskoonsa kans, kumpi saa laittaa knappaskengät jalakahansa kevätjuhulahan, kumpi joutuu mennä monoolla. Äitee oli kattonu kersana pikkuveljiensä perähä, paikannu yhyreltä isoon palakehenkiälen peukalonjuuresta, nottei äitee, Maija-mumma, näje ja anna riskusta.

Pikkuvelii oli saanu olla pikkuvelii, leikkiä sitte aikanansa leekoolla. Me vähä varkahin leikiimmä niillä, eihän sitä tiänny, vaikka solis halunnu määrätä niistä, vaikka solikin jo rippikouluikäänen silloon, ajeli mopolla naapurin Arin kans. Nykyään meirän kersat menöö enoon leekoloorille, ku mennähä vanhan mumman tyänä käymäs.

Äitee oli aikuunen. Äiteeihiminen. Se ei manannu, eihän ny toki. Ei se manoota ollu, ku mä seurasin pikkueteesen klasilta, ku se hakkas katolta puronnutta jäätä portahilta ja puhuu itteksensä kiältä, johona oli palijo peetä ja ärrää ja ässää sun muita konsonanttia. Se vaan tuumas, notta mitähä sitä laittaas ruaaksi. Ei se sitte tainnu kummiskaan kananmunaperunoota tulisempaa olla.

Eikä äitee tupakista piitannu, soli miästen hommaa, eihän ny akat, kunnon äireet olletikkaan... muutoon vaan navettatakin tasku kärys joskus.

Viinakset oli ittestänsä paholaasesta. Minkä tähären sitte silloon kerran, ku meillä oli myähälle kesäillalla viarahia, äitee istuu herrajjesta isän polovella kiikus ja kikatti klasi käres. Voinhan mä muistaa väärin... siitä on niin kauan, eihän mun silimänikää ollu ku pikkueteesen klasin alareunan korkeurella. Sen koommin äitee on ottanu konjamiinia lääkkeheksi vaan.

Äitee oli niin aikuusta. Se, mikä teki särön äiteen ylläpitämhän aikuusuuren myyttihin, oli pikkuvelii. Rakas nuarin velii, joka manas, poltti tupakkia ja - ryyppäs.

Pysy aina pikkuveljenä, ja lintuna,
älä koskaan miehisty.


Tuli aikuusikä, isyys ja isovanhemmuus. Vaikka lasten kans oli muresta, murehista kamalammasta päästä, niin Pikkuvelii pysyy pikkuveljenä. Kantoo osansa, hoiti lapset ja näiden sairaudet, teki töitä elannon etehen...Rakasti lapsiansa yli kaiken. Kuitenki Pikkuvelii oli sisaruksista nuarin, se, joka antoo päätäntävallan pullon hengelle.

Mä en meidän taloon lisää
aikuisia halua.


Halusko kukaan Pikkuveljen aikuustuvan. Oliko enoomiäs meille se päässilimäänen isoovelii, se joka inhimillisti aikuusten järkevyyttä ja ylemmyyttä? Oliko se muille sisaruksille se hoivaviätin kohore, se, jolle sai luvan perästä olla päsmärinä? Ettei sen vaan tarvinnu seliittää äitee-Maijalle konhaalujansa. Muut seliitti ja peitteli. Niinku ei äitee ny olsi äireenvaistolla niistä tiänny.

Pitkäperjantai. Jeesus, jonka Piatari kolomasti kiälti, kuali kahren murhamiähen välis ristillä. Tänä pitkänä perjantaina vuanna 2012, kuali äireen pikkuvelii. Isä ja paappa. Ihminen paljahimmillansa ihimisten joukos.

Yksin.