Molempia kikkiä juimii. Leikattua jostaki likeltä luita. Ja kainalua kinnaa. Mä en saa unta. Onko taas joku täysikuu, taivas on ihan valakoonen? Vai pilivekkö siälä heijastaa kylän valoja... mitä täälä ny nuan pitää yällä valot räköttää?

Mä tajusin, kuka sun siskoo oli. Täytyy olla ollu.

Nousen niistämähä, pyyhkimähä silimäni. Kurkkua kuristaa. Painan keittiön penkillä ruttuusen nästyykini silimilleni, suun etehe, ettei itku herättääsi muita.

"Putos piänenä päällensä, jäi lapseksi miäleltänsä. Hoitolaitokses kasvanu aikuuseksi."

Niin. Voihan se olla osa totuuresta.

Mä olisin halunnu ottaa sen naisen, aikuusen ihimisen, sylihini. Silittää hellästi tukkaa, hyräällä vaikka Ystävä Sä Lapsien. Kysyä, viäläkö käsihin ottaa kipiää, puhaltaa vääntynehiä sormia, hiarua varovasti, varovasti vuasikymmeniä sitten katkennehia rantehia.

Taluttaa, auttaa kulkemaha vinoho kasvanehilla jaloolla. Saara ihimiset näkemähän sen kauneuren kuapalle painunehen poskiluun takana.

Älä enää pelkää.

Hyvää matkaa, siskoo, jota en ikään tuntenu.