Eileen haimma vaihteeksi kuarman pihakiviä. Laitoomma niistä taas yhren auringonottopaikan, ruusupenkin taa. No on ne ruusut viälä aika onnettomia, mun pitää ottaa ne täs syssyn mittahan ylähä ja hakia sinne hevoosensontaa alle, notta ne joskus kasvaas meirän aurinkoterassin suajaksi.

Oli kyllä hirasta hommaa, muutaman kiven ku sai paikallensa niin piti kipittää saresta pitämähän kuistille, ja taas ku piskojen sekahan mahtuu, niin takaasi kykkimähän. Tuulikin puuskittaasin, notta aamupäivästä rytisi yks naapurin vanha tuami poikki, jalakakäytävälle.

No tuan suarituksen seuraamus oli se, että tämän päivän on saanu hiaroskella älynystyröötä tualta takataskujen kohralta.

Jos muute saisin kiinni ne tekemisenpuuttehesta kärsinehet kylälääset, jokka on katkaassuu kaupan parkkipaikan ympäriltä ne käsivarrenvahvuuset pihlajat, nii treenaasin kyllä niirenkin älynystyröötä! Jeevana! Vai pitääskö mennä kysymähän kersoolta, joita tuala istuksii öisin kylillä lasisten laulukirjaan kans, jotta kekkä teistä on kovimmat jätkät. Sitte tois niille mun kotua pihlajantaimia (niitä kasvaa siälä yhres kohtaa ku heinää) ja antaas lapion kourahan, notta istuttakaa. Jos ne sanoos, ettei noo erellisiäkää kaatanu, nii sanoosin, notta siitä hualimatta; nyt ainaki kaikki tiätää, että teiltä tuloo turpihin, jos nämä joku kaataa.

Moon kans niin miästä täälä pääknupisnani, mutta annas olla jos joutuusin niiren hujoppien kans naamatusten...