Meillä oli kaks tätiä isällä, mumman siskoja.
Aili, joulun alla -21 syntyny, oli se piänee ja pyäriee. Leikkitäti, joka jaksoo olla kontallansa siskoonsa lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten kans laattialla, leikkiä metallisella junalla, koota palapeliä taikka leekoja,  hyppyyttää kirppuja sankoohin, pallootella tuvas taikka pihalla.
Maija, sorjavartinen ja hyväryhtiinen, kuus vuatta nuaree, se trahteeras meitä. Aamulla keitti hopiateetä ja murukaffia. Lämpöösiä voileipiä iltapalaksi. Hiihtolomalla se vei meitä hiihtelemähä lakialle, latomerelle. Siälä istuu laron katonharjalla valakoonen lintu. Tunturipöllöö. Kesällä Maija veti lutin päärylle isoon puisen korveen, vettä täytöhön ja koko serkkukööri sinne klottaamaha!
Loppuviikosta Aili ja Maija lämmitti savusaunan. Me kersat ei oikee ymmärretty, nottei sinne ennenaikojansa saa mennä. Mustas saunas pesimmä ittemmä, Aili huikkii samppoota ”Alberttooo! Alberttooo! mihnä sä oooot…”  Meillä oli hauskaa, onkohan Aililla viimeenkin poikakaveri? Kyllä meitä vähä ihimetytti, notta mahtaako se poikakaveri olla nähäny Ailin käsivarren, ku siinä oli niin ruma monttu. Kyllähä me tiättihi, notta isoorokko-rokotuksesta oli sille piänenä tullu käsivartehe nii paha tulehrus, notta käsi meinattihi amputoora. Tulehrus oli levinny korvahan ja silimähän, siksi Aili oli melekeen kuuroo ja sokia toiselta pualen.
Maijaa me oltaas naitettu yhyrelle jos toiselle vanhallepoijalle. Eihän se ollu niin kauhian vanhakaan, ja koriakin se oli. Ei me ymmärretty, miksei se ollu miästä ittellensä kattellu.
Joskus kesällä, silloon ku Aililla ja Maijalla oli viälä lehemiä, menimmä lakialle heinähän. Siälä oli kauhian kuuma, ykskään puu ei varjostanu, latokin oli pitkän pellon toises pääs. Paappa, pitkä miäs, nosteli heiniä seipähältä Cormicin kyytille tummat housut jalaas, pitkähiaanen flanellipaita päällä. Maija sitä Cormickiä oli opetellu ajamahankin, mutta lopetti sitte, ku päästi vahingos airan ylitte toiskan puutarhahan. Ailin ja Maijan viimeen luapues navetasta, niiren viimeenen lehemä, tv-sarjan mukahan ristitty Sämpy, tuli meille ensimmääseksi lehemäksi.
Yäksi menimmä peräkamarihin maate. Vuaresoffa levitettihi nuaremmille serkuulle, minä jouruun maata laattialla niin klumppuusella patjalla, notta en löynny ku yhyren kohoran, mihnä sain nukuttua, kummallisella mutkalla.
Illalla kattelimma viälä valokuvia kirijahyllys. Mustavalakoosia, vanhoja, soranaikuusia. Niistä Aili ja Maija viisas meille Jaskan ja Paavon, ja tätien silimät täyttyy kyyneliistä. Jaskan poika ei keriinny isäänsä nähärä ku sen sota vei, sama kranaatti ku parahan kaverinkin. Paavo oppii kävelemähä vasta kolomivuatiahana, mutta siitä tuli kova juaksija, ”solis varmaha pärijänny olumppialaasiskin, jos ei solsi soras kaatunu…” Jaskan hautajaasihi oli tullu kualemasta tiato. Kirjiahyllys oli isä ja äiti, alle kakskymmentä kesääsenä kuallu Maija-siskoo, veikoot Matti ja Jussi.
Ja Sanni-siskoo perheensä kans. Jussin kualeman jälkihi seitkytluvulta lähtien oli Aili ja Maija pitänehet meirän paappaa, Sannin miästä, suvun päämiähenä. Kun paappa kuali, Aili ja Maija suri ”holhoojansa” menetystä. Uuren holhoojan aseman tais saara isän siskoon miäs, ja sittemmin meirän serkku-Lauri, kun se rupes asumaha Ailin ja Maijan maita, ne kun asuuvat siälä Kankhalla kans.
Körttilääsyyren syränmailla oli ennen vanhaan tapana, notta nuarimpaan flikkaan ei trengänny ittellensä miästä kattella taikka kouluutusta hankkia, niiren kuuluu jäärä kotia hoitamaha vanhuksensa hautaha. Sama kohtalo oli Aililla ja Maijallakin, niinku monella muullakin Kankhan kylän nuarella naisella. Ei päässy Maija seminaarihin, eikä sitä myärin saanu kouluutusta korialle lauluäänellensä taikka nopioolle kintuullensa. Ailikin, tempperamenttinen nainen, jolla varsinkin vanhemmiten oli välistä hyvinkin terävä kiäli, joutuu tukahruttaa tuntehensa, haurata mahrolliset haavehensa niin, nottei nuaree polovi niitä tiänny koskaan ollehenkaan. ”Hillitte ittes!” oli käsky, yhtä väkevä ku Mooseksen nelijäs.
Kauan jaksoovat flikat pitää kototalua pystys kahrestansa.  Maaseurun Konehella ja tehtaalijan kotona flikat tapas käyrä kesääsin töis, puutarhaa hoitamas. Omakin puutarha oli komia, äireen aikana soli voittanu jonkun leheren järjestämän puutarhakilipaalun. Siälä kuluki hiakkajuntuja, jokka pirettihi sualalla roskattomina, siälä oli syreenimaja ja hianoja litteetä kiviä isojen koivujen juurella.
Kaiket talavet peräkamaris oli aseet pystys, niillä Maija kutoo kuultokuroksia sun muita seinäverhoja. Aili, vaikka näkö huanoni kaiken aikaa, eikä käreskään ollu kauhiasti voimaa, virkkas, virkkas, virkkas… Sängynpeittoja, liinoja, soffatyynyjä koko suvulle. Ja tarkasti, kaiken piti olla justihi eikä melekeen!
Kymmenkunta vuatta sitte Maijalla oli rintasyäpä. Siitei kyllä palijo puhuttu, sillä ny vaan oli muutoon palijo asiaa Vaasaha kuukauren päivät… Ny sitte se kyllä muisti aina kysellä musta ja mun voinnista, ku oltihi sama sairaus läpi käyty, vaikka Altzheimerin paholaanen aivoos jylläskin. Teki muistamattomaksi, pisti puhumaha rumia, manaamaha ja sai epäälemähä hyviä naapuria varkahiksi.
Pari viimeestä vuatta Maija on ollu Rauhankorilla hoiros. Aili pätsäs päinsä Kankahalla, välillä kunto meni huanommaksi, välillä oli paree. Lokakuun aluus rupes vointi taas heikkenemähän, hetkuusen Aili oli jo taas teekoos ollukkin syrämmensä tähären.
Viime lauantaina olimma Ailin hautajaasis. Maija oli pikkuflikkana murehtinu, että jos hän jää vanhana yksin, ku on sisarusparven nuarimmaanen. Ei tarvinnu Maijan kauaa olla yksin, eileen aamulla Maija lähti Ailin perähän, taivahan kotia, mihkä muukkin rakkahat sisarukset oli jo päässy.