Mä muistan viälä aijan reiru kolome vuatta sitten. Mulloli kaks kikkiä, joita mä ny en pitäny kummoosinakaan. Tiällä pakkasvat olla ja hyvänä tekosyynä juaksuharrastuksen välttelylle. Talavisin tunturis hiihrelles ne pakkas kärsiä kylymästä, vaikka mä tulttasin kaikki verhat päälle mitä omistin.

Sitte toisesta löytyy klumppu ja toisesta syäpä. Mullen jäi enää yks kikki. Ja silikooniklöntti. Mä rupesin pitämähä riveeliäni sekunratavarana. Ajattelin, notta tämä on ny täs. Naisellisuus meni pelleelyksi. Friikki. Kummajaanen.

Sitte mullen tehtihi mahanahkasta uus kikki. Pinnasta tunnotoon klumppu, jonka sisällä on jotaki hyvääsesti arkaa, nii notta turha tulla käpäälemähä, sottaa kipiää. Ja toisahalta pelijättää, notta jos mä saan siihe haavan taikka poltan sen vaikka kattilasta tulevas höyrys enkä hoksaa mitään, ku ei pinnas kerta tuntua oo.

Viälä meni mahanahkaki kruusooksille ja senkin tuntohermot sai päihinsä. Son kuulkaa kärsittävä kauneuren tähäre. Jos tuata ny kauneureksi voi sanua... punaasia krupuusia rantuja pitkin riveeliä?

Mä en viäläkää suhtautunu siihen klönttihi niinku kikkihi. Soli maha. Pala musta, joka oli siirretty tilansa ylemmäs. Friikki. Kummajaanen.

Siihen asti, notta siihe tehtihi nänni. Ku soli leikkooksen jäläkihi punaanen ja kröpelöönen, se näytti jo ihan oikialta. Mun asennet sitä kohtaha muuttuu. Yhyrestä knypystä "mahas"... Täs muutaman kuukauren aikana se krumpattu tötterö on laskeutunu melekee olemattomihi, mutta silti son ruvennu tuntumaha enee kikiltä, mun miäles. Vaikkaki arpi sen ympärillä jatkuvasti kinnaa, vaikka kuinka rasvaas.

Viimme torstaina molin sairaalas käymäs. Siihen tällättihi färiä, koitettihi ruskiempaa ja punaasempaa ja valakoosempaa ja vahtasimma hoitajan kans, notta millä lailla se ny mällääs, jotta tulis samanlaanen ku oikiastaki. Taikka vasemmasta. Välillä färi pyyhittihi pois ja mulla oli ilikiä tunne pintanahaan alla.

Itte tatuoominen ny sitte mihinää oikee tuntunukkaa. Siinähä tua kones surras ja nakutti tunnottomalla iholla. Taikka tatuoonti... kestopigmentooniaha sen oikia nimitys on. Samaa millä kosmetolookit teköö silimihi rajauksia taikka huulihi. Ja sitte ne leviää mihkä sattuu ikääntymisen myätä. Huulet rupsahtaa ja rajookset jää viiksiksi ympärillen. Son hauska kattua muutaman vuasikymmennen jäläkihi, notta kuka sonkaa ollu kaunis silloo nuarempana...

Tuas mun tapaukses se färi ny saiski vähä levitä ja viäryä. Oikia färi son, ei siinä mitää, mutta viälä vähä turhan teennääsen näköönen. Kuukauren päästä tuloo aika vahavistuksehe, silloo voiraha viälä muutella färiä ja muatua. Koska vaan, vaikka viiren vuaren päästä, mä voin kuulemma soittaa, notta tarttis lisää färiä. On se nättyä!

Son nii nättyä, notta tuloo miälehe, josko mä oon turhamaanen. Ainaki poijat meinas, notta mitä siihe ny viälä färiäki, monta vuatta asuultu yhyren kikin kans, eikö se koskaa lopu!

Mikä painoarvo sitte laitetaha minäkuvan korijaantumisellen? Niinku ei sitä ny ihimisten minäkuva joutuusi koetukselle johonaki pahemminki, otetaha ny vaikka kolari taikka tulipalo, johona ihimisen ulukonäkö muuttuu vammaan seurauksena peruuttamattomasti. Harvemmin parempaha suuntaha, vaikka oon yhyren kerran nähäny niinki käyvän, kun teiniflikka klosas pöhönäs polokupyärällä. Äläkää ny kummiskaa kokeelko...

Miksi jonku syävän jäläkihi mullon oikeus saara minäkuvaani korijaaltua "sponsored by Kela" hamaha hautaha asti? Miksi sen minäkuvan korijaantuminen yleensäkään on tärkiää? Eikö solsi paree oppia elämähä muuttunehen ulukomuaron kans? Emmä tiärä, tiätääkö joku? O'Malley ei ainakaa oo havaannu mun minäkuvas sen kummempaa petraantumista uuren kikin myätä, yhtä estoonen moon ku heti syävän jäläkihiki, vai?

Kärsi, kärsi, kirkkahamman kruunun saat... Ja p-an marijat! Moo ainakaa jalostunu näiren kolomen vuaren aikana karvan vertaa, yhtä korskia ja ulukokultaanen kameli, joka ei neulansilimän läpi taira mahtua.