Multa on jänikset syäny yhrestä omenapuusta puali metriä vartta. On ne muitaki karsinu, muttei vartehe oo samalla lailla innostunehet jättämhän hampahan jäläkiä. Alaosa siitä puusta on melekeen tuuman vahavuusta, sen järsityn kohran yläpualelta son enää sormen paksuusta.

Mä leikkasin siivoustrasusta vinonauhaa pätkän ja otin mattoveitten ja puun haavanhoitoainaa, ja menin koittaa leikkaamaha sen puun poikki. Ei jaksanu mattoveitti siihen. Viikates löytyy seuraavaksi. Kyllon sitkiää puuta, pakko jostaki löytää vesuri. Sillä sitte koitin nirhata puuta poikki, ku en tohtinu huitaasta, ettei tuu sirppihallaa. Onneksi O`Malley tuli, se osas oikialla lailla heilahuttaa vesuria.

Mutta eihän tuuma ja sentti istu toisihinsa millään. Mun piti tuumata. Puus oli latvas koreeta oksia, silimujakin jonkin verran. Motin pari oksan pätkää ja ymppäsin ne siihen rungontapin varthen, parahan taitoni mukaha. Litkutin haavanhoitoainaa liimaksi ympärille ja siroon viälä sitä trasunauhaa liisteriisillä sormillani siteeksi.

Herran haltuhu. Ylimäärääset oksat toin vaasihi, jos niihi tulis pääsiääseksi jotaki veheriäästä ja varren pätkät annoon Penalle järsittäväksi.

Soli aiheuttanu rominoefektin sen Rajattomien illan jäläkihi. Yks viaras, olokoho ny sitte Suamensotti, oli kotona poijillensa sanonu, notta meillon sellaanen pupu. No poijat oli saanehet siltä seisomalta pupukuumehen. Soli tarttunu jopa isäntähän.

Ny on sitte puhe, notta jahka ne Usvamettästä soittaavat, notta heillä olis meille toinen pupu, nii mä varaan Suamensotin poijillekin yhyren.